Petri Aarnio kertoo sarjakuvan kerronnasta ja typografiasta

Sana typografia tulee kreikan sanoista typos (τύπος), tyyppi ja myös isku, ja graphein (γράφειν, inf.), graphe (γράφω, s.1.p.), graphikos, graphia (γραφικός, γράφία), kirjoittaa, piirtää, kirjoitus, piirros. Sanan typografia voisi siis tulkita iskeväksi kirjoitukseksi.

Perinteisellä typografialla on jalo periaate olla elokuvaleikkauksen tapaan yhtäältä huomaamatonta, samalla kuitenkin ilmaisullista ja asiasisältöjä tukevaa. Huomaamattomuus korostuu erityisesti aikakauslehtien leipätekstissä, jolloin tavoitteena on optimaalinen luettavuus. Otsikkotasolla, hivenen lehdestä riippuen saatetaan käyttää hyvinkin näyttävää, ”kissankokoista” – lehden taittotyyleistä poikkeavaa ladontaa.

tarzan_ladontaa

Sarjakuvan ladonnan henki on samantyylistä, muutamin kiinnostavin eroavuuksin.

Amerikkalainen 1900-luvun alkupuolen toimintasarjakuva on sovittuihin niukkoihin sivumääriin pakotettu taidemuoto. Alkuperäisromaanien sovittaminen 21-24 sivun kokonaisuusiksi, ohjasi typistämään dramaturgisia kaaria sekä kertojalaatikoiden käytöllä sitomaan isojakin kohtauksia yhteen. Ei ihme että kustantamoiden leivissä olleiden käsikirjoittajien, kuten Western Publishingilla työskentelevän Gaylord DuBoisin stilisointitaidoille oli kysyntää. Alkuperäisromaanien sovitukset olivat vaihtelevatasoisia, joista Russ Manningin piirtämä Tarzanin paluu (Oparin aarteet, LIKE 2015) on esimerkki ehkä liiankin jyrkästä typistämisestä. Koska kuitenkin monen uudensukupolven fanin tutustuminen aiheeseen tapahtui juuri tämän aikansa uuden median eli sarjakuvan kautta – siihen jääden, suora vertaaminen on kyseenalaista.

tarzan_ladontaa01

Sarjakuvaa on tarkasteltava enemmän itsenäisenä mediana, omine lainalaisuuksineen – onnistuneen tai epäonnistuneen reboottauksen välineenä.

Sarjakuvassa puhekuplien ladonta on perinteisen typografian kannalta ajateltuna tökerön tyylitöntä, groteskia – etten sanoisi. Sankarit huutavat tai karjuvat ja pulassa olevat neitokaiset nyyhkivät & kiljuvat!!! Tunneilmaisuissa käytetään tehokeinoina kesken kaiken vaihtuvia fonttikokoja, suuraakkosia, huutomerkkejä, lihavointia, kolmea pistettä… Mikäli kyseessä on apinain puhe, sitä korostetaan sulkumerkein ja vaihtuvin fontein.

Voisi kuvitella että nämä keinot tuottavat visuaalisesti levottoman kokonaisuuden, mikä tavallaan tapahtuukin. Mutta koska sarjakuvasivu on aikauslehteä dynaamisempi paneelien kokonaisuus – tukee typografinen levottomuus taitettua sivua.

Puhekuplia ladottaessa leijuu tekemisen yllä lähes dadaistinen henki. Kuplien muoto on pääsääntöisesti elliptinen, joka ohjaa käyttämään keskitettyä ladontaa. Ohjenuora on ettei sanoja tavuteta, joka on erityisen vaikeata kielemme pitkien sanojen kohdalla. Yhdyssanojen kohdalla sanajaon juoksuttaminen riviltä toiselle kuitenkin selvästi parantaa luettavuutta. Kuplia voidaan tarvittaessa välistää tiheämmällä ladonnalla, jonka mahdollistaa käsintekstatulta näyttävän fontin käyttö. Timesin, Garamondin tai muun asiatekstifonttien kohdalla tämä keino on arveluttava koska se tuottaa huonoa luettavaa.

Kärjistetysti voi sanoa sarjakuvan typografian olevan aikakausilehden, kirjallisuuden tai sanomalehden ladonnasta poiketen tiiviimmässä liitossa kuvien kanssa. Piirretäänhän puhekuplat usein valmiiksi kuviin. Aikana ennen DTP-työskentelyä sarjakuvataiteilijat – tai heidän assistentinsa myös ”piirsivät” puhekuplien tekstit.
tarzan_ladontaa02

Petri Aarnio on latonut Liken julkaisemat Apinain Tarzan -albumit.

Kustannusosakeyhtiö Otava OyLike Kustannus Oy